Aila Lehtinen: TET-jaksoni feminismin parissa

TET-paikat ovat yksi isoimmista jutuista, mitä yläasteella tapahtuu. Sen lisäksi, että saa yhden tai kaksi viikkoa vapaata koulusta ja kouluhommista, saa oppilas hyvää – tai ei niin hyvää – työkokemusta. Paikan valinnassa pitää siis olla tarkkana. Pahimmillaan joutuu tylsään ja hiljaiseen paikkaan, missä ei ole paljoa tekemistä, parhaimmillaan hauskaan ja innostavaan, jossa tehtäviä on sopivasti ja ne kiinnostavat. 

Naisasialiitto Unionin kustantama Tulva-lehti on aina pistänyt silmääni. Äitini on tilannut kotiimme Tulvan ja selailen sitä usein itsekin. Sen usein matta-kansi, normaalia pienempi koko sekä kuvat ja pehmeät värit ovat aina kiinnostaneet minua. Pidän valokuvauksesta, taiteesta ja graafisesta suunnittelusta, joten aloittaessani TET-paikan miettimistä, tuli Tulva ensimmäisenä mieleeni. 

Lähetettyäni sähköpostia lehden toimitukseen, sain suhteellisen nopeasti vastauksen. Valitettavasti Tulvalla ei ollut paljon tekemistä, mutta voisin kyllä tulla Naisunionille harjoittelijaksi. Voisin sanoa, että feministien ja tasa-arvon takia minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä paikka, mutta se ei ole aivan totta. Tietysti nämä asiat olivat osa päätöstäni, samoin kuin avoin ja mieluisa ilmapiiri, jonka tiesin olevan työntekijöiden keskuudessa, mutta suurimmaksi osaksi ajattelin: Jes, ei tarvitse enää soitella minnekään! Siksi siis hyväksyin paikan, ja sovin ajankohdan paperien allekirjoittamiselle. 

Kun saavuin ensimmäisen kerran Unionin tiloihin, innostukseni kaksinkertaistui. Tilat näyttävät historiallisen ja rikkaan suomalaisen kodilta, joka on jo kuollut, mutta jonka kodista on tehty museo, jonne lapsiperheet tekevät päiväretkiä. Lisäksi paikka sijaitsee Bulevardilla, mikä tarkoitti minulle hyviä lounashetkiä ja parempaa maantieteellistä käsitystä Helsingin keskustasta (kovasti tarpeen). Tämän jälkeen korillinen tossuja yhteiseen käyttöön oli vain piste i:n päälle. 

Ensimmäisenä päivänä sain tehtäväkseni varhaiskasvatuksen ammattilaisten uuden oppimateriaalin oikolukemisen. Pidin tehtävästä, sillä se oli suhteellisen helppoa, mutta tuntui kuitenkin tärkeältä. Tämän jälkeen aloitin vanhojen Akkaväki– ja Naisten Ääni -lehtien skannaamisen Naisunionin digiarkistoon. Tämä tehtävä oli olettamaani työläämpi, ja kamppailin skannerikoneen ja pdf-tiedostojen kanssa parikin päivää. Viimeisinä päivinä pakkasin Unionin verkkokaupan tilauksia ja juoksin ne postilaatikolle sekä organisoin fyysiset Akkaväki– ja Naisten Ääni -lehdet aikajärjestykseen.

Vanhojen lehtien selailu ja käsittely oli yllättävän hauskaa, sillä en ollut tajunnut, kuinka kauan Naisunioni on oikeasti ollut olemassa ja toiminnassa. Unionin ilmapiiri ja työolot vastasivat kuitenkin odotuksiani. Kaikki työntekijät olivat mukavia ja ottivat minut vastaan. Olisin hyvin voinut jäädä Unionille vielä toiseksi viikoksi, ja tulen ikävöimään vähintään ihmisiä ja myöhäisiä aamuja. 

Aila Lehtinen

Lisätietoja

Kategoria

Blogi

Avainsanat

Päivämäärä