Kesälomallani ajelin asuntoautollani ja ajattelin Helmi Tengéniä. Tengén oli uranuurtaja monella alalla. Hänet muistetaan usein ensimmäisenä ajokortin hankkineena suomalaisnaisena, vaikka hänen kerrotaan itse sanoneen: ”Ei, en minä ole ensimmäinen autoileva nainen Helsingissä. Ensimmäinen oli lääk. ja kir. tri Carola Eskelin, jonka kasvoille katupojat kerrankin heittivät rapaa, kun hän avoautollaan oli matkalla kaupungilla.” Yhtä kaikki, naisten autoilun uranuurtajana Tengén muistetaan.

Tässä ajassa kukaan ei heitä rapaa autoilevan naisen kasvoille, mutta yllättävän moni on kertonut ihailevansa sitä, että ajan itse asuntoautoani. Näistä kommenteista on tullut selväksi, että ihailu ei kohdistu asuntoautoiluun yleensä, vaan kyse on nimenomaan naisesta ajamassa isoa autoa. Osa ihailijoista on itse naisia ja he ovat kertoneet samalla, että eivät itse uskaltaisi tai osaisi. Tällaisen ihailun tavallaan ymmärrän, ihailenhan itsekin usein sellaisia ihmisiä, jotka tekevät jotain, mitä minäkin haluaisin tehdä, mutten osaa, viitsi tai uskalla. En kuitenkaan ymmärrä, miksi ajamistani ihailevat ne, jotka itsekin ajavat autojaan.

Ensimmäisenä koronakeväänä Helsingin Sanomissa julkaistiin testijuttu asuntoautoista. Jutussa toimittaja Merituuli Saikkonen tekee havainnon: “Yhtäkään vastaantulevaa matkailuautoa ei aja nainen.” Tämä havainto ei yllätä useamman kesän kokemuksella. Omakin arvioni on, että enemmistöä matkailuautoista ajaa sellainen ihminen, jonka voisi olettaa mieheksi. Tosin tänä kesänä tuntui, että edellisvuotta useammin rattiin on lähtenyt naiseksi olettamani kuljettaja, vaikka pieni vähemmistö me silti olemme.

Noin vuosikymmen sitten ajoin silloisissa töissäni rauhanjärjestö Sadankomitean kampanjoissa kahtena kesänä kampanja-autoa. Autona, pommibussina, kuten sitä silloin kutsuttiin, toimi asuntoauto, joka samalla sai toimittaa myös kodin ja toimiston virkaa. Aamuisin ajoimme torille aloittamaan kampanjapäivää. Päivän ensimmäinen tehtävä oli pysäköidä ahtaisiin toriruutuihin. Torien erikoisuus ovat toriparlamentit, joiden edessä tuo pysäköinti usein piti suorittaa. Usein peruuttaessani autoa paikalleen toriparlamentti saapui katsomaan peruutusta. Olen muutaman kerran saanut selvän sanoista: ”Katsotaan onnistuuko tyttö”.

Muutama vuosi sitten ajoin viikonloppuretkelle ihan tavallisella henkilöautolla Venäjän rajan yli Viipuriin ja Koivistolle, nykyiseen Primorskiin. Rajalla annettiin ohjeeksi, että papereiden tarkastusjonoon on kuljettajan mentävä ensin ja sen jälkeen matkustajien. Asetuimme juuri tässä järjestyksessä jonoon ja sen jälkeen meille huudettiin toistuvasti, että kuljettaja ensin. Selvästi rajaviranomaisen näkökulmasta oli uskottavampaa, että emme kuulleet tai ymmärtäneet ohjeita kuin se, että minä todella olisin kuljettaja. Tämän tapauksen jälkeen muistan ajatelleeni monesti, että aivan tavallinen arkikin voi olla jonkinlaista kevyttä feminististä esitaistelua. Kevyttä tietenkin verrattuna Helmi Tengéniin tai Carola Eskeliniin tai muihin edellä kulkeneisiin.

Helmi Tengén on Unionille merkittävä henkilö. Hän oli pitkän linjan unionilainen ja äänioikeustaistelija, joka jätti Unionille omaisuuttaan käytettäväksi vanhojen naisten asuntona. Juuri Helmi Tengénin rahastolle olen tänä kesänä päässyt etsimään ja valitsemaan sopivaa uutta asuntoa aiemmin myydyn tilalle. Myöhemmin syksyllä tähänkin asuntoon etsitään uusi, testamenttiehtojen mukainen vuokralainen, joka toivottavasti viihtyy asunnossa pitkään.

Helmi Tengénin perintö, niin konkreettinen kuin henkinenkin, elää Unionissa. Olemme paljosta kiitollisia hänelle ja muille tienraivaajille.

Eekku Aromaa
Pääsihteeri
Naisasialiitto Unioni

Kuva: Sapfograf