Itsepuolustuskursseja, auttava puhelin, turvakotien perustamista, raiskauskriisikeskus, lakiapua ja tietoa. Naisasialiitto Unioni on tehnyt uraauurtavaa työtä Suomessa naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. Työ on huomioitu muun muassa valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.

1970-luvulla maailmalla alkoi toisen aallon feminismin siivittämänä avoin keskustelu naisten kokemasta väkivallasta. Naisliikkeen vaatimus oli, että naisilla täytyy olla oikeus liikkua julkisilla paikoilla ja elää kotona ilman pelkoa.

Perhepiirissä tapahtuva väkivalta nähtiin kuitenkin kodin yksityisenä asiana, eikä se ollut Suomessakaan rikos. Samoin avioliitossa tapahtunut raiskaus ei ollut lain mukaan raiskaus.

Eräs merkittävä edelläkävijä oli Englannissa perustettu National Women’s Federation, joka loi maailman ensimmäisen naisten turvatalon. Vuoteen 1976 mennessä turvataloja oli Englannissa jo 73. Samankaltainen liike kehittyi myös Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa. Naapurissa Ruotsissa turvataloja perustettiin 1970-80-lukujen vaihteessa.

Unioni väkivallan vastaisen työn aloittajana

Naisasialiitto Unionissa on aina oltu ajan hermoilla ja seurattu maailman feministisiä ajattelijoita ja toimijoita. Englannin kehitystä seurattiin erityisen tarkasti. Suomessa Unionista tulikin uranuurtaja naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. 

Kari Mattilan puheenjohtajakaudella, eli 1976 alkaen, vahvistui Unionin asema feministisenä yhteiskunnallisena vaikuttajana. Tällöin myös kehitettiin väkivallan vastaista työtä.

Aiheen ympärille perustettiin väkivaltatyöryhmä, joka kartoitti väkivaltaa kokeneiden naisten oikeuksia lain edessä. Muiden aktiivien kanssa Kari Mattila keräsi myös väkivaltaa kokeneiden naisten lausuntoja, joista koostettiin Väkivalta avioliitossa -kirja vuonna 1978. 

Kerätyt kokemukset olivat niin erityisiä sen ajan Suomessa, että kirjalle myönnettiin valtion tiedonjulkistamispalkinto.

Kirjan ansiosta Unionin ovilla alkoi kolkutella lisää naisia, jotka halusivat jakaa raskaita kokemuksiaan ja tarvitsivat apua. Unioni vastasi tarpeeseen pyytämällä oikeustieteen naispuolisia opiskelijoita avuksi, ja 1979 aloitti Unionin vetämä kriisipuhelinpäivystys, joka tarjosi lakiapua väkivaltaa kokeneille naisille vapaaehtoistyönä.

”Unionin merkittävimpiä saavutuksia väkivallan vastaisessa työssä on ollut tällaisten palvelujen saattaminen tavallisten kansalaisten piiriin”, sanoo Helena Auvinen, joka toimi Unionin puheenjohtajana 1980–82 ja on aktiivinen järjestössä edelleen.

Tietoa ja palveluita yritettiin levittää eri tavoin. Väkivaltaa kokeneiden naisten oikeuksista julkaistiin tietovihkonen Oletko pahoinpidelty?, joka oli saatavilla sosiaalitoimistoissa. Samalla Unionin lanseeraama Avoin Naisten Korkeakoulu järjesti itsepuolustuskursseja feministi-aktivisti Sunniva Draken vetämänä Unionin omistamassa huvilassa Villa Salinissa Lauttasaaressa.

Suomen ensimmäiset naisten turvakodit

Väkivaltatyöryhmä näki, että Suomeenkin tarvittiin kipeästi turvakoteja väkivaltaa kokeneille naisille ja heidän lapsilleen. Perustettiin turvakotitoimikunta, joka lähti suunnittelemaan turvakoteja Englannin mallin mukaan niin Helsingissä, Espoossa kuin Vantaallakin.

Ajan myötä väkivaltatyöryhmän tehtävät kasvoivat, ja Unioni halusi luoda yhdistyksen, jolle voisi keskittää kaiken väkivallan vastaisen työn. Vuonna 1979 Helsinkiin perustettiin Naisten Apu, joka levisi sittemmin myös Espooseen ja Vantaalle, mihin yhdistys perusti turvakodit.

Helsingissä turvakodin perustaminen ei sujunut kuitenkaan yhtä sutjakasti. Ensi- ja turvakotien liitto halusi nimittäin myös perustaa pääkaupunkiin turvakoteja ja suostutteli Helsingin lastensuojelulautakunnan olemaan luovuttamatta tiloja Naisten Avulle.

Liitto ei halunnut kilpailua, eikä kyennyt yhteistyöhön liian radikaalina pitämänsä Unionin kanssa. Kari Mattila kuvailee Viattomat, vallattomat ja rohkeat -kirjassa vuonna 1994 Ensi- ja turvakotien liiton lääkärin näkemystä, jonka mukaan perheväkivalta tulisi nähdä yhtäläisesti kaikkien perheen osapuolien harjoittamana. Mattila taasen ajatteli, ettei tämä mielipide istunut Unionin kantaan, joka pohjautui tilastoihin, joiden mukaan perheväkivalta oli yleensä miesten harjoittamaa.

Helsingin Naisten Apu ei täten saanut tiloja naisille suunnatun turvakodin perustamiseen.

Unionissa kokoontui 1988 lähtien myös raiskauskriisityöryhmä. Samana vuonna Unionin äänenkannattaja, Naisten Ääni -lehti teki väkivaltaan liittyvän teemanumeron, jossa käsiteltiin itsepuolustusta, turvakoteja, salattua väkivaltaa, pornografiaa ja seksimatkoja. Lisäksi Avoin Naisten Korkeakoulu piti luentoja aiheesta.

Poliittinen toiminta

1980-luvulta lähtien naisiin kohdistuvasta väkivallasta tuli ihmisoikeuskysymys kansainvälisesti – aiemmin sen oli ajateltu olevan perheen sisäinen asia. YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1993 julistuksen naisiin kohdistuvan väkivallan poistamiseksi ja sisällytti sen Pekingin naisten maailmankonferenssiin muotoilemaan toimintaohjelmaan muutama vuosi myöhemmin.

Suomessa tasa-arvoasiain neuvottelukunta asetti 1990-luvun alussa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tutkivan jaoston. Puheenjohtajana toimi Anneli Jäätteenmäki. Vuonna 1991 se antoi mietinnön, jossa tehtiin ehdotuksia lainsäädäntöön. Pahoinpitelyrikoksen tuli olla aina virallisen syytteen alaisia ja väkivaltaiselle puolisolle oli hankittava lähestymiskielto. Siveellisyysrikokset tuli unohtaa ja puhua seksuaalirikoksista.

Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa vasta 1994. Vuotta myöhemmin pahoinpitely perheessä tuli yleisen syytteen alaiseksi. Unioni antoi lausuntoja näissä kysymyksissä, ja oli ajanut näitä muutoksia vuosikymmenien ajan. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan väkivaltajaosto antoi tunnustusta naisliikkeelle, ja toivoi jatkotoimia erityisesti insestin ja raiskauksen kokeneiden naisten auttamiseksi.

Raiskauskriisikeskus saa alkunsa

Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tukemana Naisasialiitto Unionin yhteyteen perustettiin raiskauskriisikeskus Tukinainen, jonka tehtävänä oli alusta alkaen tarjota tukea, apua ja neuvontaa niin seksuaalista väkivaltaa kokeneille naisille ja tytöille, heidän läheisilleen kuin uhrien parissa työskenteleville, luottamuksellisesti ja maksuttomasti.

Tukinaisen rooli osoittautui heti tarpeelliseksi ja on sitä edelleen. Asiakkaita ohjataan Tukinaiseen muun muassa poliisilta, terveydenhuollosta ja sosiaalitoimesta, kouluista ja muilta järjestöiltä.

Palveluihin kuului puhelinpäivystys, terapiaryhmiä ja kriisitapaamisia. Erityisiä ryhmiä luotiin nuorille tytöille ja lapsuudessa hyväksikäyttöä kokeneille. Lakiapua pyrittiin tarjoamaan rikosprosessin eri vaiheissa.

Tukinainen on aina harjoittanut myös yhteiskunnallista vaikuttamista. Tähän kuuluu myös nuoriin kohdistuva asennekasvatus, jota tarvitaan, sillä naisen ja miehen roolit sisäistetään yleensä nuoruudessa. Yhteistyötä on tehty Tyttöjen talon, koulujen ja nuorisotalojen kanssa ja ammattiauttajille on järjestetty mm. tyttöseminaari.

2000-luvulle tultaessa Tukinaisen työntekijät halusivat irtaantua Unionista. Tämä johtui muun muassa siitä, että Tukinainen oli kasvanut suureksi organisaatioksi, jonka hallinnointi ei enää solahtanut mutkattomasti osaksi vapaaehtoisvoimin pyörivän kansalaisjärjestön kokonaisuutta.

Tämä oli kova pala joillekin vanhemman polven unionilaisille, sillä Tukinainen oli suuri, näkyvä ja menestynyt osa Unionin toimintaa, josta he olisivat halunneet pitää kiinni.

Unionin puheenjohtajana silloin toiminut Pia Puu Oksanen ymmärsi Tukinaisen perustelut ja tuki irtautumista. Tämä loi sisäisiä ristiriitoja.

“Irtautuminen oli kivulias eikä virheiltä vältytty”, Oksanen sanoo.

Tukinainen irtautui Unionista äänestyksellä vuoden 2004 alussa, ja Oksanen päätti erota puheenjohtajuudesta.

Samalla kun Tukinainen halusi profiloitua asiantuntijatahoksi perustettiin Naisten Linja, joka toimi vapaaehtoispohjalla. Naisten Linja alkoi tuottaa palveluita väkivaltaa kokeneille naisille vapaaehtoisvoimin. Naisten Linjan tukeminen ei ollut Unionille yksiselitteinen juttu, mutta siinä Oksanen kokee onnistuneensa. ”Sillä, että Unioni lähti tukemaan toimintaa, jossa naiset tukevat naisia, on ollut kauaskantoisia seurauksia yhteiskunnassa”, hän pohtii nyt. 

Keskeistä oli, että naiserityisten palveluiden tarve tunnustettiin ja alettiin keskustella nimenomaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Erityisen tärkeää oli myös se, että väkivaltaa kokeneet naiset itse pääsivät tuottamaan auttamis- ja tukipalveluita.

”Oli iso muutos, että oma väkivaltakokemus ei ollut este, kunhan sitä oli käsitellyt omasta mielestään riittävästi”, Oksanen kertoo. ”Aiemmin oma kokemus oli ollut haitta, ja sitä toipumista oli pitänyt todistella, mikä osaltaan toisti stigmaa ja häpeää, eli itsessään ylläpiti yhteiskunnassa toipumisen esteitä.”

Väkivaltaa kokeneiden naisten näkeminen vahvana voimavarana purki ennakkoluuloja väkivallan uhreista ikuisesti kokemuksensa haavoittamana, läpäisemänä ja määrittelemänä. Unioni on edelleen Naisten Linjan jäsen ja Naisten Linja Unionin.

Suostumuskulttuurin vahvistaja

Viime vuosina Unioni on ajanut seksuaalirikoslain muutosta suostumusperustaiseksi. Moni muu maa ehtikin asiassa Suomea edelle. Iso-Britanniassa ja Saksassa suostumuksen puute on kirjattu lakiin, Ruotsissa muutos tehtiin 2018. Suomessa astui 2015 voimaan naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi tehty Istanbulin sopimus, jonka mukaan raiskauksen määritelmässä on keskeistä nimenomaan suostumuksen puute, eikä vain väkivalta tai sen uhka.

Vuonna 2018 Unioni lähti tukemaan Suostumus2018-kampanjaa ja kansalaisaloitetta, jonka tavoitteena oli parantaa raiskauksen uhrin asemaa. Yksinkertaistettuna kampanja ajoi rikoslain uudistusta, jonka mukaan seksi ilman suostumusta olisi aina raiskaus. Lakimuutos monine parannuksineen astuu voimaan 2023 alusta.

Unioni on lähtenyt myös laajemmin tukemaan yhteiskunnallista muutosta raiskauskulttuurista suostumuskulttuuriin, jonka saralla sillä on vielä paljon töitä lakimuutoksen jälkeenkin. Unioni ajaa poliittisessa ohjelmassaan mm. kaikkien oppiasteiden suostumuskasvatusta ja budjetoitua kansallista toimintaohjelmaa seksuaalioikeuksiin ja turvallisuuteen pohjaaville suostumushankkeille.

Merit Hietanen
Kirjoittaja on Naisasialiitto Unionin ensimmäinen varapuheenjohtaja.

Lähteet:

Kari Mattila, Johanna Suorsa ja Naisten kulttuuriyhdistys (1994) Viattomat, Vallattomat ja Rohkeat.

Minna Hagner ja Teija Försti (2006) Suffragettien sisaret.

Helsingin Sanomat (19.5.2011) Muistot: Kari (Kaari) Mattila

Haastattelut: Pia Puu Oksanen (17.2.2022) ja Helena Auvinen (18.2.2022).