Uutinen siitä, että Viron pääministeri ja presidentti ovat samaa sukupuolta ylitti viime viikolla kansainvälisen uutiskynnyksen. Uutiskynnys ylitettiin, koska molemmat demokraattisesti valitut valtionjohtajat ovat naisia. Tällä hetkellä Viro on ainoa maa, jossa näin on. Kiljaisin riemusta ja aloin kirjoittamaan twiittiä, mutta jäin pohtimaan: eikö olekin surullista, että juhlimme tätä erikoistapauksena? 

Kun viime vuonna kuolleelta feministiltä ja Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarilta Ruth Bader Ginsburgilta kysyttiin, että mikä on riittävä määrä naisia korkeimman oikeuden tuomareina, vastasi hän: ”Silloin kun tuomareita on yhdeksän. Eli silloin, kun jokainen tuomari on nainen.” Hän jatkoi: ”Ihmiset järkyttyvät vastauksestani, mutta silloin, kun miehiä oli yhdeksän kukaan ei ollut asiasta kovin järkyttynyt.” 

Nyt maailmassa on siis yksi maa, jossa sekä demokraattisesti valittu presidentti että pääministeri ovat naisia.

Ja kyllä, minä haluan, että kun nainen saavuttaa aseman, jossa naisia ei ole ennen totuttu näkemään, se uutisoidaan. Kuitenkin vielä enemmän minä haluan, että nainen johdossa ei ole kuriositeetti. 

Lasikattoa ei ole murrettu. Olemme poikkeustilassa. Lasikattoa ei ole rikottu, jos naiset tai vähemmistöt voidaan luetella jossain yhteisössä tai instituutiossa nimeltä, koska heitä on niin vähän, tai jos heidän nimityksensä on kuriositeetti tai poikkeus. Silloin lasikattoa on vain raaputettu tarpeeksi, ja siihen on tullut railo. Lasikatto on rikottu vasta silloin, kun nainen johtavassa asemassa tai naisten lukumäärä valtion johdossa ei ole enää kansainvälisen ihastuksen, kummastuksen tai järkytyksen kohde, vaan osa normaalia.

Kuva Suomesta naisten johtamana maana ei pidä paikkaansa, kun katsoo hieman tarkemmin. Meillä on ollut yksi presidentti ja kolme pääministeriä, jotka ovat olleet naisia, mutta miehiä, no aivan kaikki muut. 

Kun käännämme katseemme valtakunnan politiikasta Suomen kuntiin, meitä pitäisi hävettää: päätökset, jotka tehdään kaikista lähimpänä meidän jokaisen arkea, tehdään yhä mitä suurimmissa määrin miesten johdolla ja miesten puheenjohtamina. 

Tämä huolimatta siitä, että naiset ovat äänestäneet miehiä aktiivisemmin 1980-luvulta lähtien ja siitä, että naisten määrä sekä ehdokkaina että valittuina valtuutettuina on kohonnut hitaasti. Vuoden 2017 kuntavaalien jälkeen naisia valtuutetuista oli silti vain 39%. Kun taas katsomme kuntien poliittisia toimielimiä, niin luvut ovat vielä surkeammat. Lautakuntien puheenjohtajista vain 30% on naisia, kun taas 70% on miehiä. Kunnanhallitusten puheenjohtajista taas 31% on naisia ja 69% miehiä sekä valtuustojen puheenjohtajista 39% on naisia, kun taas 61% on miehiä.

Meillä on Suomessa pian taas mahdollisuus lasikattojen murtamiseen. Me voimme tehdä valinnan: me voimme päättää vihdoinkin rikkoa sen ja normalisoida naiset johtajina. Me voimme päättää äänestää naista.

Fatim Diarra
Puheenjohtaja
Naisasialiitto Unioni