Luin viime viikolla Helsingin Sanomista Rasmus Airikan kirjoituksen ”Tyttömäinen mies”. Kirjoitus ei ole jättänyt minua rauhaan. Rasmuksen sanat ovat pakottaneet minut katsomaan peilin ja arvioimaan omaan käyttäytymistäni. 

Rasmus kirjoittaa: ”Lähipiirini joutuu kuuntelemaan kyllästymiseen asti homovitsejäni, sillä musta huumori tekee minusta immuunin homofobialle ja heteronormatiivisuudelle. Masokistin tavoin satutan itseäni enemmän kuin kukaan muu pystyy – se tekee elämästäni siedettävää.”

Minua kuvaillaan usein hauskaksi ja rohkeaksi, ja olen ollut aina ulospäinsuuntautunut ja äänekäs. Kun kävin Ylellä pari vuotta sitten, juuri eläkkeelle jäämässä ollut toimittaja tunnisti minut. Olimme tavanneet edellisen kerran 25 vuotta aiemmin, ollessani 5-vuotias. Olin ollut äitini ja isoäitini kanssa lomalla Italiassa. Olin iltaisin kulkenut hotellin ravintolassa pöydästä pöytään ja sanonut reippaasti: ”Hei, nimeni on Fatim Winshett El Habib Diarra. Haluatteko katsoa, kun tanssin ja irvistelen?” Sitten olin tanssinut ja irvistellyt. Minulla ei ole mitään muistikuvaa näistä performansseista, jäätelöstä ja meressä uimisesta sitäkin enemmän.

Olen vuonna 1986 syntynyt ruskea suomalainen. Kun minä kasvoin, ei Suomessa vielä ollut paljon muita ruskeita lapsia. Kodin ulkopuolella olin yleensä se ainoa ruskea ihminen huoneessa. Muistan, miten minun ja mustan isäni perään on huudettu kadulla. N-sanan julmuus oli tullut minulle selväksi jo ennen kuin aloitin koulun. Minun päälleni on syljetty matkalla kouluun ja minua on haukuttu kaikilla julmuuksilla, joita vain ihminen voi keksiä.  

Ihmismieli keksii myös tapoja suojata itseään. Minä aloin jossain vaiheessa heittää itsestäni todella mustaa huumoria. Murrosikäisenä uusia ihmisiä tavatessani saatoin kertoa itsestäni n-sana-vitsin. Kerroin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Minä päätin, että vain minä saan solvata ja pilkata itseäni. Minä valitsin, että minulla on valta.

Ystäväni Kyösti huomautti minulle tästä käytöksestä, kun olimme noin 20-vuotiaita. En silloin osannut ottaa palautetta vastaan. Kyösti oli huomannut selviytymisstrategiani, ja täysin oikeutetusti kyseenalaisti sen. Minulle itseni haukkuminen oli kuitenkin tapa suojella itseäni.

Kirjoitin vuonna 2011 tekstin siitä, miten minua pelottaa kävellä yksin pimeässä. Puhuin silloin ensimmäistä kertaa julkisesti siitä, miten rasismi on minuun vaikuttanut ja millaista on elää rasistisen väkivallan pelossa. Kun uskalsin kertoa siitä tuskasta, jokin minussa muuttui. Sain satoja viestejä, joissa minua ymmärrettiin, ja toiset rodullistetut ihmiset ja heidän vanhempansa lähtivät mukaan keskusteluun. Minä ymmärsin, että en ole yksin, enkä puhu vain omista kokemuksistani. Kun puhun rasismista, puhun yhteiskunnallisesta ongelmasta, joka estää rodullistettuja ihmisiä elämästä sellaista elämää, jota he haluavat, ja joka puskee heitä marginaaliin ja pakottaa kehittämään selviytymismekanismeja, jotta heihin ei jatkuvasti sattuisi. Puhun meidän kokemuksistamme. Minun kokemukseni eivät ole yksittäistapauksia – niillä on väliä ja ne kertovat yhteiskuntamme rasismista.

Nykyisin en enää yritä suojella itseäni haukkumalla itseäni. Nyt minulla on ääni, ja sillä äänellä on kaikupohjaa. Enkä ole yksin. Ehkä en koskaan ollutkaan, mutta nyt tunnen sen. Kun avaan lehden, näen yhä useammin ruskeita ihmisiä asiantuntijoina. Meillä on musta kansanedustaja, joka on varmasti yksi viisaimpia ihmisiä, joita tunnen. Eilen neuvottelin ihmisoikeusasiantuntija Ujuni Ahmedin kanssa yhden suuren epäkohdan muuttamisesta. Minulla on kampaaja, joka osaa hoitaa hiuksiani oikein ja Instagramissa Good Hair Day -kollektiivi voimaannuttaa minua viikoittain. Kun viime kevään Black Lives Matter -mielenosoituksessa mustat, ruskeat ja valkoiset nuoret nostivat kätensä ilmaan vaatien muutosta, minä itkin aurinkolasieni takana liikutuksesta. Minä tiedän, että en tee töitä yksin rasismia vastaan. Minua ei pelota enää olla ruskea suomalainen, eikä vaatia valkoisia ihmisiä pohtimaan ja muuttamaan omaa käytöstään.

Nyt aikuisena katson nuorta itseäni armollisesti. Olen kiitollinen siitä, että olen kasvanut aikuiseksi, joka ei pelkää vaan astuu mieluummin puolustamaan muita. Uskallan toimia, koska en ole yksin. Minä tiedän, että enemmistö on meidän puolellamme.  

Miten sen hauskuuden kanssa sitten kävi? Heittäytyminen porukan pelleksi, joka naurattaa muita, opetti minulle paljon siitä, minkälainen huumori on hauskaa ja minkälainen huumori toimii. Se on hieno taito. Mutta nykyään tiedän, että vaikka huumori voi suojata, se voi myös estää henkilökohtaisten ja kollektiivisten traumojen kohtaamisen. Minulle paras lääke ulkopuolisuuden tunteeseen oli lopulta yhteisöllisyys. Nyt, kun katson peiliin, näen rohkean ja viisaan naisen, joka ei pelkää puuttua epäkohtiin, ja jolla on vihdoinkin perin hyvä huumorintaju.

Fatim Diarra
Puheenjohtaja, Naisasialiitto Unioni

Kuva: Outi Pyhäranta