Naisasialiitto Unioni on yksi Suomen vanhimmista edelleen aktiivisista naisjärjestöistä. Unioni sai alkunsa liikkeenä, joka ajoi naisten äänioikeutta ja pääsyä koulutukseen. Vanhasta suffragettiyhdistyksestä on kasvanut vuosikymmenten saatossa intrsektionaaliseen ja antirasistiseen feminismiin sitoutunut kansalaisjärjestö. Tämä on meidän tarinamme.

 

 

1892: Kehitystä, ei kumousta

 

Naisasialiike Unionin sai alkunsa vuonna 1884 perustetun Suomalaisen Naisyhdistyksen sisäisistä ristiriidoista.
Varhainen naisasialiike tavoitteli naisten työ- ja koulutusmahdollisuuksien parantamista ja naisten poliittisten oikeuksien laajentamista. Suomalainen Naisyhdistys oli ensimmäinen näitä asioita ajanut järjestö Suomessa. Sen toiminta ei kuitenkaan miellyttänyt nuorimpia suffragetteja, jotka pitivät yhdistystä liian vanhoillisena. Lopulta riidat kärjistyivät niin pahoiksi, että radikaaleimpia jäseniä ryhdyttiin erottamaan, jos he eivät ymmärtäneet erota itse.

 

Erotettujen nuorten ryhmä päätti jatkaa toimintaa naisten aseman parantamiseksi uudessa yhdistyksessä. Sen nimeksi tuli Unioni Naisasialiitto Suomessa ry.

 

Unionin ensimmäinen kokoontuminen pidettiin 10. Helmikuuta 1892 hienostohotelli Kämpin peilisalissa. Kokouksessa määriteltiin yhdistyksen säännöt ja tavoitteet. Taidemaalari ja kirjailija Helena Westermarck (1857–1938) kirjasi kokouksessa yhdistyksen päämääräksi “kehityksen, ei kumouksen”.

 

Uuden yhdistyksen säännöissä todettiin, että ”liiton tarkoituksena on miesten ja naisten yhteistyön kautta vaikuttaa naisen kasvatuksen parantamiseksi, hänen työolojensa laajentamiseksi ja hänen asemansa korottajaksi kodissa ja yhteiskunnallisessa elämässä silmälläpitäen koko yhteiskunnaan raitista kehitystä. Liiton jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen mies ja nainen”.

 

Yhdistyksen nimeksi tuli Uniooni Naisasialiitto Suomessa ry – Unionen Kvinnosaksförbund i Finland rf. Perustajajäseniä oli yhteensä 84, joista 67 oli naisia.

 

Kesäkuussa senaatti vahvisti säännöt ja myöhemmin varsinainen perustamiskokous järjestettiin lokakuun ensimmäisenä päivänä Helsingin Ruotsalaisen tyttökoulun juhlasalissa.

 

Unionin ensimmäisenä puheenjohtajana toimi koulunjohtaja Lucina Hagman (1853–1946), joka tunnetaan myös Marttaliiton perustajana ja yhtenä ensimmäisistä suomalaisista kansanedustajista.

 

Naisten poliittisen osallistumisen mahdollistaminen ja siihen kannustaminen ovat edelleen Unionille keskeisiä toiminnan alueita.

 

 

Kamppailu äänioikeudesta

 

Suomi oli 1900-luvun alussa osa Venäjän keisarikuntaa. Elettiin kansallisen heräämisen aikaa, ja Suomen suuriruhtinaskunnassa kansa vaati itselleen enemmän autonomiaa ja laajempia oikeuksia. Naiset eivät saaneet äänestää, mutta eivät saaneet useimmat miehetkään. Äänioikeus oli sidottu omaisuuteen ja säätyyn, eli se kuului vain miehille, jotka olivat aatelisia, pappeja tai maanomistajia. Alle viidennes suomalaisista miehistä täytti nämä ehdot.

 

Äänioikeuden puolesta kampanjoivat siis niin naiset kuin miehetkin. Naisten näkökulmasta vaarana oli, että jos ja kun äänioikeutta uudistettaisiin, naiset jätettäisiin uudistuksen ulkopuolelle. Naisasialiitto Unioni järjesti 7.11.1904 laajaa huomiota herättäneen yleisökokouksen naisten äänioikeuden puolesta. Kokouksessa vaadittiin samoja valtiollisia oikeuksia kaikille hyvämaineisille kansalaisille sukupuoleen, varallisuuteen ja sivistykseen katsomatta. Unioni toimitti valtiopäiville kokouksen anomuksen: valtiollinen äänioikeus naisille samoin perustein kuin miehille.

 

Vuonna 1905 Venäjä hävisi Japania vastaan käydyn sodan. Seurauksena puhkesi sekava ja väkivaltainen vallankumous. Keisari Nikolai II:n oli pakko myöntyä alamaistensa – myös suomalaisten – lukuisiin vaatimuksiin. Suomessa päätettiin kansanedustuslaitoksen perustamisesta ja yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Yleisyys ja yhtäläisyys koski myös naisia, ja tätä edelsi suffragettien väsymätön kampanjointi niin julkisuudessa kuin säätyjen, puolueiden ja muiden poliittisten ryhmittymien sisällä.

 

Tämä sitkeä työ, johon myös Naisasialiitto Unionin aktiivit osallistuivat, palkittiin poikkeuksellisen laajalla hyväksynnällä naisten poliittisille oikeuksille. Eduskuntauudistusta valmistellut komitea, joka koostui useiden eri säätyjen ja puolueiden miehistä, ei missään vaiheessa edes kyseenalaistanut sitä, pitäisikö äänioikeuden koskea myös naisia.

 

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 kansanedustajaksi valittiin 19 naista. He olivat paitsi Suomen, myös maailman ensimmäisen naisparlamentaarikot. Kaksi heistä oli unionilaisia, puheenjohtaja Lucina Hagman ja johtokunnan jäsen Alli Nissinen (1866–1926). Myös Unionin pitkäaikainen aktiivi Maikki Friberg oli ehdolla, mutta ei tullut valituksi.

 

 

Oikeus koulutukseen

 

Naisasialiitto Unionin ensimmäiset vuosikymmenet kietoutuvat tiiviisti yhteen paitsi kamppailuun äänioikeudesta, myös naisten oikeudesta koulutukseen. Unionin edeltäjä, Suomen Naisyhdistys sai alkunsa projektina, jonka tavoite oli perustaa suomenkielinen tyttölyseo. Kouluhanketta oli innoittanut Emma Irene Åström (1847–1934), joka luki itsensä Jyväskylän seminaarista filosofian maisteriksi vuonna 1882. Tuolloin naisilla oli ollut jo vuosikymmenen ajan teoriassa mahdollisuus opiskella yliopistossa, mutta käytännössä opintiellä oli monia mutkia. Tytöille ei esimerkiksi ollu akateemisesti suuntautuneita kouluja, joten ylioppilastutkintoon vaadittava oppimäärä oli hankittava yksityisopetuksessa.

 

 

Unionin ensimmäinen puheenjohtaja Lucina Hagman oli tyttöjen koulutuksen äänekäs puolestapuhuja. Hagman ei koskaan innostunut tyttökoulujen ajatuksesta, vaan aikaansa nähden radikaalisti kannatti yhteiskouluja, eli poikia ja tyttöjä samassa luokkahuoneessa. Hagman ryhtyi sanoista tekoihin ja toimi itse johtajana Suomen ensimmäisessä yhteiskoulussa ja Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa, jonka hän perusti 1899.

 

 

Kun esteet tyttöjen opintopolulta oli raivattu, alkoivat naiset löytää tiensä yliopistoon. Naisten tosin oli anottava vapautusta sukupuolestaan vuoteen 1901 saakka. Kun vaatimus vapautuksen anomisesta poistui, alkoi oppineiden naisten määrä kasvaa hitaasti mutta varmasti: 1900-luvulla naisten osuus korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoista: 13 prosenttia, 1920-luvulla 22 prosenttia.

 

 

Koulutuksen tasa-arvo näkyy edelleen Unionin toiminnassa. Vuonna 2006 alkaneessa hankkeessa olemme kouluttaneet tuhansia varhaiskasvatuksen ammattilaisia kohtaamaan lapset sukupuolisensitiivisesti ja tasa-arvoisesti. Tutkimusten mukaan lapset oppivat sukupuolinormit aikuisilta. Vaikka yhteiskunnassa haastetaan erilaisia sukupuoliin liitettyjä oletuksia ja asenteita jatkuvasti, näkyvät normit edelleen vahvana esimerkiksi lasten kulttuurissa, vaatekaupoissa ja lelukuvastoissa.

 

 

Tasa-arvoa avioliittoon

 

Tasa-arvoisempi avioliitto on ollut Unionin vaikuttamistyön keskiössä järjestön alkutaipaleelta saakka. Vuonna 1903 Unioni järjesti keskustelutilaisuuden, missä vaadittiin uudistuksia avioliittolakiin. Aviovaimo oli tuolloin lähes täysin miehensä vallassa: hän ei voinut edustaa itseään virallisissa asioissa ilman miehensä laatimaa valtakirjaa, hoitaa omaisuuttaan tai päättää lapsiinsa liittyvistä asioista. Aviomies oli lain mukaan vaimonsa edusmies kaikissa virallisissa asioissa. Avioerot olivat harvinaisia, mutta niissä lasten huoltajuus jäi lähes aina isälle.

 

 

Keskustelutilaisuus oli lähtölaukaus sitkeälle kampanjoinnille, jonka satoa korjattiin vasta vuosikymmenten päästä. Suffragettien vaatimukset kirjattiin lakiin vuonna 1929, jolloin miehistä ja naisista tuli avioliitossa tasa-arvoisia – ainakin melkein. Vastineeksi oikeudesta hoitaa omia talousasioitaan naiset joutuivat luopumaan omasta nimestään: uuden avioliittolain mukaan naisen oli otettava miehensä sukunimi avioituessaan.

 

 

Tasa-arvoisemman avioliiton puolesta on kampanjoitu lähes koko Unionin historian ajan. Vuoden 1929 avioliittolain uudistuksen jälkeen merkittäviä feministisiä virstanpylväitä ovat olleet muun muassa vuoden 1987 lakiuudistus, jolloin avioeron saamista helpotettiin. Feministeille symbolisesti merkittävä oli myös vuotta aiemmin voimaan tullut uusi nimilaki, jossa avioituvia naisia lakattiin velvoittamasta ottamaan miehensä sukunimi ja avioparin yhteisille lapsille voitiin vihdoin antaa äidin sukunimi.
Vuonna 2017 voimaan tuli tasa-arvoinen avioliittolaki, jolla sallittiin samaa sukupuolta olevien pariskuntien avioituminen. Unioni oli mukana tukemassa vuonna 2013 alkunsa saanutta kansalaisaloitetta, jolla laki muutettiin.

 

 

Avioliittoa määrittävään lainsäädäntöön vaikuttamisen lisäksi Unioni on pitkään tavoitellut etenkin heterosuhteisiin suurempaa tasa-arvoa kampanjoimalla hoivavastuun tasaisemman jakautumisen puolesta. Jo Unionin puheenjohtajana 1908–1913 toiminut Annie Furuhjelm (1859–1937) piti esillä päivähoitokysymyksen tärkeyttä – lasten saaminen hoitoon kun on aina ollut ehto naisten yhteiskunnalliselle osallistumiselle ja työelämän kautta saavutetulle taloudelliselle itsenäisyydelle.

 

 

Unioni ajoi näyttävästi päivähoitoasiaa 1970- ja 80-luvuilla. Suomeen saatiin laki päivähoidosta 1973, mutta kunnat ryhtyivät toteuttamaan sitä varsin laiskasti. Vielä 1980-luvulla Unionin aktiivit ottivat ahkerasti kantaa päivähoitopaikkojen lisäämisen puolesta. Järjestö vastusti myös äidinpalkkajärjestelmää – nykykielellä kotihoidontukea – tosin turhaan. Laki kotihoidontuesta tuli voimaan 1985.

 

 

Tasa-arvon tuominen hoivavastuuseen on Unionin keskeisiä teemoja nykyäänkin. Olemme olleet vaikuttamassa Marinin hallituksen tekemään perhevapaauudistukseen, jonka tähtää vanhempainvapaiden tasaisempaan jakoon. Unioni järjestää feministisiä talouskouluja, joiden punainen lanka on palkattoman, usein naisten tekemän näkymättömän hoivatyön tekeminen näkyväksi ja hahmottaminen osana julkista taloutta.

 

 

Väkivallan vastainen työ

 

Naisasialiitto Unioni on pitkään tehnyt naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavaa työtä. Väkivallan vastustaminen nousi feminismin keskiöön maailmalla 1970-luvulla. Naiset vaativat oikeutta elää  ja olla niin julkisilla paikoilla kuin kotonaankin ilman pelkoa. Tämä ei ollut itsestäänselvyys: lähisuhdeväkivalta nähtiin yksityisenä asiana. Se ei ollut Suomessa rikos, samoin kuin ei avioliitossa tapahtuva raiskauskaan.

 

 

Kari Mattilan (1933–2003) puheenjohtajakaudella, 1976 alkaen, vahvistui unionin asema yhteiskunnallisena vaikuttajana ja tällöin myös kehitettiin väkivallan vastaista työtä. Asian ympärille perustettiin väkivaltatyöryhmä, joka kartoitti järjestämänsä seminaarin puitteissa väkivaltaa kokeneiden naisten oikeuksia lain edessä. Muiden aktiivien kanssa Kari Mattila keräsi myös väkivaltaa kokeneiden naisten lausuntoja, joista editoitiin Väkivalta avioliitossa -kirja. Kerätyt kokemukset olivat niin merkityksellisiä sen ajan Suomessa, että kirjalle myönnettiin valtion tiedonjulkistamispalkinto.

 

 

Vuonna 1979 Unioni aloitti kriisipuhelinpäivystyksen, joka tarjosi lakiapua väkivaltaa kokeneille naisille vapaaehtöistyönä. Unionin juristipäivystys on toiminnassa edelleen. Sunniva Draken johdolla järjestettiin itsepuolustuskursseja Unionin omistamassa Villa Salinissa. Samana vuonna Unioni laittoi vireille turvakotihankkeita Etelä-Suomessa.

 

 

1980-luvulta lähtien naisiin kohdistuvasta väkivallasta alettiin myös kansainvälisesti puhua yhä enemmän ihmisoikeuskysymyksenä. 1993 YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna julistuksen naisiin kohdistuvan väkivallan poistamiseksi ja sisällytti sen Pekingin naisten maailmankonferenssiin muotoilemaan toimintaohjelmaan vuonna muutama vuosi myöhemmin.

 

 

Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa vasta 1994 ja vuotta myöhemmin tuli pahoinpitely perheessä yleisen syytteen alaiseksi. Unioni antoi lausuntoja näissä kysymyksissä ja myös ajoi näitä muutoksia vuosikymmenien ajan. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan väkivaltajaosto antoi tunnustusta naisliikkeelle ja toivoi jatkotoimia erityisesti insestin ja raiskauksen kokeneiden naisten auttamiseksi.

 

 

Vuotta aiemmin Unioni oli perustanut raiskauskriisikeskus Tukinaisen, jonka tehtävänä oli alusta alkaen tarjota tukea, apua ja neuvontaa niin seksuaalista väkivaltaa kokeneille naisille ja tytöille, heidän läheisilleen kuin uhrien parissa työskenteleville, luottamuksellisesti ja maksuttomasti. Tukinainen irtautui Unionista itsenäiseksi toimijaksi vuonna 2004. Samoihin aikoihin Unioni oli mukana perustamassa Naistenlinjaa, joka lähti vapaaehtoisnäkökulmasta ja joka halusi nimenomaan naisten tuottamia palveluita naisille. Unioni on edelleen Naistenlinjan jäsen ja Naistenlinja Unionin.

 

 

Viime vuosina Unioni on puhunut seksuaalirikoslain muuttamisen puolesta. Vuonna 2018 Unioni tuki Suostumus2018-kampanjaa, jonka tavoitteena oli muuttaa raiskauksen määritelmä jokaisen ihmisen itsemääräämisoikeutta kunnioittavaksi. Rikoslaki muuttui vuonna 2022 niin, että raiskauksen määritelmä perustuu suostumukseen, ei käytettyyn väkivaltaan.

 

Kehollinen itsemääräämisoikeus

 

Keskustelua aborttioikeuden laajentamisesta käytiin Suomessa 1960-luvulla. Tuolloin voimassa oli vuodelta 1950 peräisin oleva aborttilaki, joka salli kyllä raskaudenkeskeytyksen, mutta erittäin tiukoin ehdoin. Suomeen saatiinkin uusi aborttilaki vuonna 1970, joka tuolloin oli yksi Euroopan edistyksellisimpiä.

 

 

Naisasialiitto Unioni ei ollut 1960-luvulla edistyksen eturintamassa. Aikakautta pidetään yleisesti järjestön “hiljaisina vuosina” – 1900-luvun alun saavutuksia seurasi taisteluväsymys ja suvantovaihe. Tuolloin jäsenten keski-ikä oli korkea ja toiminta keskittyi lähinnä joulumyyjäisten järjestämiseen.

 

 

Vuoteen 2020 tultaessa Unioni oli kuitenkin aktiivisesti mukana aborttilain muuttamisessa. OmaTahto2020-kansalaisaloite avattiin allekirjoituksille syyskuussa 2020, ja se keräsi yli 50 000 kannatusilmoitusta alle kuukaudessa. Aloitteen tavoitteena oli laajentaa raskaana olevan itsemääräämisoikeutta niin, että abortin voisi saada ilman kahden lääkärin puoltavaa lausuntoa.

 

 

Unionin hallinnoima kansalaisaloite ja kampanja olivat monen vuoden työn tulos, jota tehtiin yhteistyössä monen järjestön ja asiantuntijoiden kanssa.

 

 

Unioni on myös kannattanut pitkään translain muuttamista niin, että laki huomioisi paremmin kehollisen itsemääräämisoikeuden.  Unioni linjasi vuonna 2014, että sen jäsenyys on avoin kaikille naisille itsemäärittelyä kunnioittaen. Unioni on vaatinut translain uudistusta vuodesta 2014. Vuonna 2022 Unionin jäsenyyden mahdollisuutta laajennettiin niin, että kaikilla sukupuolesta riippumatta on mahdollisuus päästä Unionin kannatusjäseniksi.

 

 

Työelämä ja palkkaus

 

Yksi Unionin perustajajäsenistä oli Rosina Heikel (1842–1929), Suomen – ja samalla Pohjoismaiden – ensimmäinen naislääkäri. Unionin perustamiskokouksessa vuonna 1890 Heikel vaati, että naisten on saatava samasta työstä sama palkka kuin miehet. Unionin päätyi ajamaan myös naisten pääsyä valtion virkoihin.

 

 

Sukupuolten tasa-arvoa työelämässä ajoi erityisen päättäväisesti Helmi Tengén (1875–1971). Tengén teki työuransa veiston- ja voimistelunopettajana ja aktivistina elämäntyönsä Unionin voimahahmona. Pitkällisten ponnistelujen jälkeen Tengén onnistui neuvottelemaan itselleen ja kollegoilleen saman palkan kuin miespuoliset opettajat saivat.

 

 

Työelämän tasa-arvon ajamisella on Unionissa siis pitkä historia. Erityisen tärkeässä asemassa työmarkkina-tasa-arvon edistäminen oli Unionin toiminnassa 1930–1950-luvuilla. Tuolloin edellisellä vuosisadalla esitetyt vaatimukset naisten pääsystä opintoihin ja valtion virkoihin eivät olleet juuri tuottaneet tulosta. Monet virat olivat naisilta kiellettyjä ja toisiin pyrkiäkseen taas piti hakea “vapautusta sukupuolesta”.

 

 

Yksi keskeisistä kampanjoinnin kohteista oli erityisesti naisia koskevien työsuojeluasetusten poisto. Tuolloin naisilta kiellettiin työsuojelun nimissä muun muassa yötyön tekeminen – tässä mielessä naisia siis kohdeltiin kuin alaikäisiä. Seurauksena naisilla ei ollut pääsyä moniin hyvin palkattuihin suorittaviin töihin. Samapalkkaisuus pysyi kuitenkin suurimpana kysymyksenä aina vuoteen 1963 saakka, jolloin Suomi ratifioi ILO:n samapalkkaisuussopimuksen.

 

 

Sopimuksen ratifiointia edelsi vuosikausien pitkäjänteinen työ, jota tekivät lukuisat naisjärjestöt, myös Unioni. Samapalkkaisuutta ei vielä 2020-luvullakaan silti ole täydellisesti saavutettu. Selittämätöntä palkkaeroa miesten ja naisten välillä on edelleen lähes kaikilla aloilla. Ongelman ratkaiseminen on edelleen yksi Unionin tärkeimpiä tavoitteita.

 

 

Feministisen kulttuurin vaalija

 

Unioni on koko olemassaolonsa ajan harjoittanut aktiivista julkaisutoimintaa. Tällä hetkellä Unioni julkaisee feminististä aikakauslehti Tulvaa sekä erityisesti lapsille ja vanhemmille suunnattua feminististä kirjallisuutta.

 

Unioni on julkaissut seuraavia yhteiskunnallisia lehtiä:

– Nutid 1895–1915

– Naisten Ääni 1905–1949

– Tulva (perustettu 2002)

 

Lisäksi Unionin perustama Naisten kulttuuriyhdistys julkaisi Akkaväki-lehteä 1970- ja 80-luvuilla. Naisten kultturiyhdistyksen kautta on myös julkaistu ja käännetty Suomeksi huomattava määrä feminististä kirjallisuutta.

 

Unionilla oli 1980-luvulla tärkeä tehtävä suomalaisen lesbokulttuurin vaalijana ja mahdollistajana. Tuolloin Unioni toimi kohtaamispaikkana lesbofeministeille ja Naisten kultturiyhdistys julkaisi aihetta käsittelevää kirjallisuutta.

 

Naisasialiitto Unioni on vuodesta 1998 jakanut Vuoden Lyyti -palkintoa, joka myönnetään tunnustuksena tasa-arvotyöstä. Palkinto on nimetty Unionin edesmenneen aktiivin ja tasa-arvoasiain neuvottelukunnan pitkäaikaisen pääsihteerin Eeva-Liisa Tuomisen mukaan.

 

Missa säännöissä todettiin, että ”liiton tarkoituksena on miesten ja naisten yhteistyön kautta vaikuttaa naisen kasvatuksen parantamiseksi, hänen työolojensa laajentamiseksi ja hänen asemansa korottajaksi kodissa ja yhteiskunnallisessa elämässä silmälläpitäen koko yhteiskunnaan raitista kehitystä. Liiton jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen mies ja nainen”.

 

Unionin ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Lucina Hagman. Perustajajäseniä oli yhteensä 84.

 

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi Unionissa on keskitytty muun muassa naisten terveyteen, virkistymiseen ja koulutukseen. Feministisen liikkeen saapuessa Suomeen 1970-luvulla, myös Unioni linjasi olevansa feministinen järjestö.

 

 

Naisasialiitto Unionista on kirjoitettu kaksi kattavaa historiikkia:

 

Hagner & Teija Försti 2006: Suffragettien sisaret. Unioni, Naisasialiitto Suomessa.

 

Märta von Alfthan, 1966: Seitsemän vuosikymmentä naisasialiitto Unionin historiaa. (Sju årtionden med Unioni, naisasialiitto Suomessa r.y. – Unionen, kvinnosaksförbund i Finland r.f.) Suomentanut Tyyni Tuulio. Helsinki: Unioni, Naisasialiitto Suomessa.

 

Molempien teosten painokset ovat valitettavasti loppu. Alfthanin teosta on hankalasti saatavilla, mutta Hagnerin ja Förstin teosta saa lainaksi kirjastoista.

 

Suffragettien, naisasianaisten ja feministien elämäntarinoita löytyy kattavasti Naisten ääni -sivustolta.