Kuva: Kirsi Salo

 

Katsoin kauhuissani rääkyvää punaista nyyttiä. Lapsi oli jo muutaman päivän vanha, enkä ollut oppinut pukemaan häntä, vaihtamaan vaippaa tai tarjoamaan rintaani hänelle oikein. Synnytysairaala hiillosti meitä lähtemään, mutta minä halusin roikkua hoitajien lahkeessa ja ulista ”Älkää jättäkö minua tämän kanssa!” Se ei auttanut asiaa että olin edelleen synnytyksestä järkyttynyt ja väsymyksestä tärisevä, verinen, vihlova raunio.

 

Olin lukenut suurin piirtein kaikista koskaan lukemistani äitiyden alkua käsittelevistä narratiiveista sen olevan jotain maagista; hoivavietti valtaa naisen heti lapsen tunkeuduttua hänen vulvastaan ulos, ja hän tietää luontaisesti mitä vauvalle pitää tehdä. Itse asiassa maaginen äitiys alkaa jo vauvan ollessa kohdussa, ja synnytyskin hoituu jollain taianomaisella esiäitien naisvoimalla, kivutkaan eivät tunnu miltään vaikka äiti kirjaimellisesti repeää (tai hänet leikellään auki).

 

 

Hoivassa yksityinen on yhteiskunnallista

 

Sanon suoraan: äitimyytti on paskapuhetta, ja vieläpä aika vaarallista sellaista. Äitimyytti pitää yllä epätasa-arvoisia rakenteita, ajaa lukuisat naiset vakavasti syrjäytyneeksi, uupuneeksi ja/tai masentuneeksi ja vaikeuttaa myös puuttumista lastensuojelun tarpeessa olevien perheiden tilanteeseen. Samaan aikaan kun äitimyytti pitää yllä mainittuja rakenteita, ylläpitää yhteiskunta äitimyyttiä.

 

Tasa-arvoinen perhevapaalaki tuli voimaan vasta viime elokuussa, tasa-arvoisista perhevapaista puhutaan valtamediassa ”Miksi miehistä yritetään tehdä naisia?” -retoriikalla (hiljattain muun muassa Helsingin Sanomat ja Taloussanomat), politiikassa normalisoidaan synnytystalkoiden kaltaista puhdasta naisvihaa ja abortinvastaisuutta. Myös naisvaltaisten alojen palkkojen laahaamisen ehkä suurin pohjasyy on naisen näkeminen luontaisena hoivaajana – ja tähän liittyy sekä naisten patistaminen jäämään kotiin lasten kanssa että naisvaltaisten hoiva-alojen vähäinen arvostus.

 

Vaikka äitien ”luontaista” hoivaa ei arvosteta kotona tai töissä, äiteihin kohdistetaan silti yhteiskuntamme suurimmat paineet suurin piirtein heti pääministerin jälkeen. Äitiys on yhteiskunnan yksi viimeisiä saarekkeita, josta äidille ja lapselle ventovieras, itse ei-minkäänlaista kokemusta äitiydestä omaava henkilö voi tulla sanomaan miten se tehdään oikein – ja kuka saa olla äiti. Surullisinta on, että nämä rakenteet ajavat myös naisia usein vastakkain – puolustamaan omaa tapaansa olla äiti toista tapaa vastaan.

 

 

Madonnamuottiin ei mahdu kukaan

 

Vammaisten ja kroonisesti sairaiden sekä esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeutta olla äiti kyseenalaistetaan, ja mielenterveyden kanssa painiskelevien äitien jaksamisongelmat lakaistaan maton alle – nämä kun eivät sovi jyrkän yksipuoliseen ja madonnamaiseen täydellisen äidin narratiiviin, johon itse asiassa tuskin kukaan oikeasti mahtuu.

 

Narratiiviin ei sovi myöskään äidin seksuaalisuus (varsinkin normista poikkeava sellainen), bailaaminen tai muut ”aikuisten asiat”. Muistan ikuisesti tilanteen, jossa olin juhlimassa yökerhossa ystäväni synttäreitä lapseni ollessa jo nelivuotias ja isänsä hoivassa. Itsensä feministiksi ainakin tuolloin määrittelevä henkilö kysyi minulta kauhuissaan: ”Missä sun lapsesi on?”. Lyön vetoa vaikka vuosituloistani, ettei lapseni isä ei ole kuullut tuota kysymystä kertaakaan ollessaan baarissa. Jos kertoisin väärille ihmisille kiinnostuksestani esimerkiksi shibari -sidontaa tai polyamoriaa kohtaan, olisi se suorastaan lastensuojeluilmoituksen tilaamista.

 

 

Loppuun kosketettu

 

Äitimyytti hälventää äitien omia rajoja. Pieni lapsi tarvitsee kosketusta koko ajan, isompikin saattaa vallata ainakin henkisen tilan aika tehokkaasti. Välillä ei saa käydä edes vessassa rauhassa tai ajatella kokonaista ajatusta loppuun ennenkuin kuuluu ”äitiiiiii”. Psykologia tunnistaa erityisesti äitiydelle ominaisen stressi- ja ahdistusilmiön, jota kutsutaan nimellä ’touched out’ – loppuun kosketettu. Tämä olo tulee siitä, että oma keho tuntuu kuuluvan toiselle, sillä ei ole omaa merkitystä, vaikkei se tietenkään pidä paikkansa. Äideillä on oikeus rajoihin, myös lapsiinsa nähden. Jos yhteiskunta normalisoisi hoivan tasaisempaa jakautumista, olisi meillä todella paljon vähemmän oman itsensä kadottaneita äitejä. Se, ettei näin ole, on oikeastaan hmisoikeusloukkaus.

 

Äiteihin pätee Virginia Woolfin vanha viisaus ”Nainen tarvitsee oman huoneen ja omaa rahaa”, ja huoneen voi nähdä tässä myös kehon ja mielen, psykofyysisen ihmiskokonaisuuden, symbolina. Unionin hallituksessa kanssani ja UN Womenissa vaikuttava viisas feministi Emma Winiecki kirjoitti vuosi sitten tästä aiheesta viisaan Instagram -julkaisun, josta lainasin myös otsikon. Olen Winieckin linjoilla: lapseni saa kutsua minua äidiksi, mutta nimeni ei ole äiti. Äitiys ei pyyhi pois minusta sitä ihmistä joka olin ennen äitiyttä. Kokonainen irrallinen ihminen, luonteineen, intohimoineen, virheineen, henkisine ja fyysisine sairauksineen, levottomuuksineen ja kehitttymisen tarpeineen. Ja tämä ihminen saa elää ja voida hyvin myös minun tultuani äidiksi. Itse asiassa kun ruokin tätä henkilöä, ruokin myös hoivaajaa minussa.

 

Palaan alun kokemukseeni synnytyssairaalassa. Kesti hetken toipua shokista, jonka aiheutti sen huomaaminen että naisen luonnonmukaisesta hoivavietistä oltiin valehdeltu minulle koko elämäni; en osaannut luontaisesti yhtään mitään. Kun toivuin tästä, aloin pikku hiljaa tutustua lapseeni ja rakastaa häntä – kyllä, enemmän kuin olin siihen mennessä mitään tai ketään rakastanut. Samalla huomasin lapseni tarvitsevan minua ja isäänsä, ja valitsin, me molemmat valitsimme hoivata lasta (koska meillä oli mahdollisuus tähän valintaan, kaikilla ei ole) ja opetella kärsivällisesti siihen liittyvät taidot. Sillä sitähän hoiva on, aina ja kaikille sukupuolille: valinta, ei vietti. Olen aivan varma että lapseni on onnellisempi, kun hänen äitinsä ei ole hoivannut häntä koska äidin kuuluu hoivata lastaan – vaan rakkaudesta häneen valinnut tehdä niin, valinnut hänet. Ja yhtä lailla valinnut itsensä.

 

Minna Sumelius

Kirjoittaja on vuoroviikkoyhteishuoltaja, vapaa kirjoittaja ja järjestötyöammattilainen.