Tänään äitienpäivän aattona vietetään Lapsettomien lauantaita. Päivä tuo esiin tahatonta lapsettomuutta ja muistuttaa siitä, että vanhemmuus ei ole itsestään selvää. Muistutus on tarpeellinen. Samalla some täyttyy yhdeksi päiväksi kehotuksista: älä utele, älä oleta, älä vähättele. Tärkeitä ohjenuoria, jotka ovat ja joiden tuleekin olla voimassa vuoden jokaisena päivänä.

Olen seitsemänvuotiaan yksin hankitun lapsen vanhempi. Epäröin ensin, mutta rohkenen kirjoittaa lapsettomuudesta, koska Lapsettomien lauantai ehti olla päiväni kauemmin kuin huominen äitienpäivä on vielä ollut. Samaan aikaan tunnistan olevani etuoikeutettu: naisena minun on ollut mahdollista saada lahjasoluhoitoja yksin, minun on ollut taloudellisesti mahdollista käydä hoidoissa yksityisellä (hoidot julkisella aukesivat itsellisille naisille vasta 2019) ja ilman pienintäkään omaa ansiotani hoidot tuottivat lopulta tulosta.

Tänään, niin kuin joka vuosi, mietin päivän keksijöiden pohdintoja valitun ajankohdan suhteen. Miten on päädytty juuri äitienpäivän aattoon? Eikö äitiydestä haaveileva tahattomasti lapseton ole riittävän vereslihalla äitienpäivän alla muutenkin? (Pitkään äitienpäivänä palkittiin kunniamerkein nimenomaan suurperheellisiä sankarisynnyttäjiä) Eikö linkitys äitienpäivään samalla jätä näkymättömäksi muut vanhemmuudesta haaveilevat? Olisiko armollisempaa, reilumpaa ja näkyvyydenkin kannalta tehokkaampaa valita päivä jostain äitienpäivän ja isänpäivän puolivälistä, kun huomiosta eivät somessa kilpaile koru- ja hemmotteluhoitomainokset?

Nopealla googlaamisella joka vuodelta löytyy toukokuun alkupuolelle päivättyjä artikkeleita, jotka alkavat jotakuinkin sanoilla “joka viides suomalainen kohtaa tahattoman lapsettomuuden”. Toisinaan muoto on “joka viides pariskunta”. Lähdettä tälle luvulle ei tahdo löytyä ja väkisinkin mietin, onko se totuudenmukainen vai kuitenkin alakanttiin.

Lääketieteellisesti lapsettomuuden määritelmä on kaavamainen: raskaus ei ole alkanut vuoden kuluessa, vaikka yhdyntöjä on ollut säännöllisesti. Määritelmässä lienee oletuksena, että lähtökohtaisesti läsnä on molempia tarvittavia sukusoluja, vaikka myöhemmin tutkimuksissa ilmenisi muuta. Myös lapsettomuustutkimuksiin vuosittain hakeutuvien määrä on helposti tilastoitavissa.

Sitten tullaan vaikeammalle alueelle. Minkä verran luku pitää sisällään, siis käytännössä tunnistaa muuta kuin lääketieteellistä lapsettomuutta: erilaisten elämäntilanteiden ja kulloinkin tarjolla olevien tai olemattomien ratkaisujen moninaisuutta? Sisältääkö ”joka viides pariskunta” naisparin, jonka lapsihaave vaatii toteutuakseen lahjasoluja?

Elämäntilannelapsettomuudesta puhutaan muun muassa silloin, kun kumppania ei ole. Tunnistaako ”joka viides suomalainen” itsellisen naisen, jolla ei ehkä ole kumppania, mutta naisparin tapaan mahdollisuus perheellistyä lahjasoluhoidoin? Kykeneekö se tunnistamaan miesparin tai itsellisen miehen, joiden haaveena on vanhemmuus?

Tilastoituuko lapsettomaksi ehkä vuosien lapsihaaveiden jälkeen kotikonstein sateenkaariperheellistyvä tai kumppanuusvanhempi? Entä ihminen, jota huoli toimeentulosta, omasta jaksamisesta tai työn ja perheen yhteensovittamisesta estää tavoittelemasta toivomaansa lapsilukua?

Näistä pohdinnoista ja Lapsettomien lauantaista käsin säännöllisesti esiin pulpahtava ehdotus synnytystalkoista tuntuu naurettavalta ja vieraannuttavalta, suorastaan loukkaavalta. En osaa tulkita synnytystalkoopuhetta mitenkään muuten kuin kehotuksena tehdä enemmän kuin toivomansa määrän lapsia. “Yksi isänmaalle”, “one for the team” -henkisen hölynpölyn sijaan voisimme yhteiskuntana aloittaa purkamalla konkreettisia esteitä ihmisten lapsihaaveiden tieltä.

Esimerkiksi lisäämällä resursseja lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin julkisessa terveydenhuollossa. Juuri tällä viikolla on saatu lukea, kuinka korona, terveydenhuollon krooninen henkilöstövaje ja riittämättömät resurssit sekä osaltaan myös lahjasoluhoitojen aukeaminen naispareille ja itsellisille naisille ovat kasvattaneet jonot niin pitkiksi, että moni ehtii ylittää hoitojen yläikärajan ennen hoitoihin pääsyä. Ja ei, ennen kuin kukaan edes ajattelee, naisparien ja itsellisten naisten rajaaminen hoitojen ulkopuolelle ei ole ratkaisu.

Lisäämällä terveydenhuollon resursseja ylipäätään. Luomalla eettisesti kestävät käytännöt ja lainsäädännön sijaissynnytykselle. Se on olemassa oleva ilmiö, eikä se lakkaa olemasta sillä, ettei sitä säännellä. Helpottamalla työn ja perheen yhteensovittamista, luopumalla päivähoitomaksuista, tarjoamalla päivähoitoa joustavasti perheiden todellisten tarpeiden mukaisesti, varmistamalla että perhevapaauudistus todella tasaa perhevapaiden jakautumista.

Ja tämän työn aikana: älä utele, älä oleta, älä vähättele. Varsinkaan tänään.