Naisen asema päihdemaailmassa

Olen elänyt yli puolet elämästäni päihdeongelmaisten keskuudessa ja samalla minä olen ollut yksi näistä ihmisistä, joilla on ongelma.

Teini-ikäisenä en olisi osannut kuvitellakaan, että aikuisena minusta tulisi huumeaddikti. En myöskään osannut ajatella, minkälaiseen maailmaan joutuisin ja mitä siinä maailmassa eläminen tarkoittaisi; kuinka paljon muuttuisin ja tekisin kompromisseja omia arvojani vastaan. 

Päihteiden ja rikosten maailmassa naisen asema on karu, raaka ja yksinäinen. Se maailma on miesvaltainen. Se on maailma, jossa naisen täytyy oppia sopeutumaan, keinolla millä hyvänsä. Siellä tasa-arvo on monelle pelkkä sana ilman sen suurempia tunteita: se ei merkitse mitään. Siellä kaikki yrittävät selviytyä päivästä toiseen ja tosiystävät ovat harvassa. Usein joutuu katumaan, jos luottaa jonkun sanaan ja selkään isketäänkin puukko. Päihdemaailmassa eivät päde normaalit säännöt ja käytännöt, vaan siellä vallitsee omat toimintamallit ja lait. Sen sain itsekin oppia, joskus kantapään kautta. Siinä maailmassa vallitsee omanlaisensa hierarkia ja kaikki on mitattavissa rahalla tai huumeilla. Kun ihmiset ovat tekemisissä vain toisten, samojen ongelmien kanssa painivien kanssa, niin muutosta ei synny omaan ajattelutapaan, saati toimintaan.

Toki kaikilla ihmisillä on omat roolit, mutta tunsin, että päihdemaailmassa muut helposti asetettivat naiselle tietyt roolit, joiden mukaan elää ja olla. Minutkin leimattiin. Paikkaani ei sanottu, mutta eleillä ja ilmeillä se osoitettiin. Tuntui, että naiset monesti jaettiin karkeasti kahteen eri kastiin: hyviin “jätkiin” ja “pirihuoriin”. Heihin, jotka olivat yhtä kovia tai kovempia kuin miehet ja heihin, jotka olivat selvästi alistuvampi osapuoli. 

Kuulin liian monta kertaa naisesta käytettävän nimitystä ”pirihuora”, mikä päihdemaailmassa kuvasti naista, joka on miesten kanssa tekemisissä päihteiden toivossa. Miehestä en muista kuulleeni tällaista nimitystä käytettävän. Ja siinä maailmassa jokainen on jollain tavalla pirihuora – kaikki ovat tiettyjen ihmisten kanssa tekemisissä vain ja ainoastaan päihteiden takia. On varmasti sanomattakin selvää tällaisen jaottelun olevan valheellista ja sukupuolittunutta. Näiden ryhmien väliin mahtuu yhtä monta naismallia, kuin on naisiakin. Siinä maailmassa se ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.

Päihdemaailmassa naiset ovat liian usein toisarvoisia. Ikään kuin päihteidenkäytön sivuseurauksena minunkin täytyi naisena sietää kohtelua, mitä en muuten koskaan sietäisi. Riippuvuuteni pakotti minut usein tekemisiin inhottavien ja pelottavien ihmisten kanssa. Seksuaaliset vihjailut ja ylipäätään kaikenlainen seksismi oli arkipäivää. Addiktion kanssa kamppailevilla naisilla on takana vuosia, ellei vuosikymmeniä, kestävää päihteidenkäyttöä, epävakaita ihmissuhteita, rikoksia ja kaltoinkohtelua. Itsetunto ja minäkuva ovat usein vääristyneet, heikot tai lähes kokonaan hukassa. Ja näin oli myös minun kohdallani. 

Häpeän ja pelon tunteet olivat päivittäin läsnä, joskus jopa lamauttavan voimakkaina. Niissä porukoissa naisen häpeä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Häpeä on voimakas tunne ja se vei minut aina vain lähemmäs pohjaa. Häpeä huumeidenkäytöstä ja rikoksista, mahdollisesta parisuhdeväkivallasta, lasten huostaanotosta tai ei-toivotusta raskaudesta, omasta kehosta, työttömyydestä, ulkopuolisuudesta, riittämättömyydestä. 

Jouduin paitsi itse kokemaan myös sivusta seuraamaan lukuisia kertoja, kuinka surullisen helposti naisen mahdollisia epävarmuuksia manipuloitiin ja hyväksikäytettiin. Kaikenlaisesta heikkoudesta yritettiin hyötyä mahdollisimman paljon. Ja hyväksikäyttäjä aisti jo pitkältä pelon, häpeän ja epävarmuuden. Siinä maailmassa naiset eivät uskalla tai edes osaa vaatia parempaa kohtelua. Ajan saatossa, pikkuhiljaa, itsekin vain sopeuduin huonoihin oloihin. Huvenneet voimani eivät riittäneet laittamaan vastaan tai puolustamaan minun unohdettuja oikeuksiani.

On varmaan sanomattakin selvää, että kun ihmiset käyttävät päihteitä, niin kaikenlainen väkivaltaisuuden riski kasvaa. Vaikka ei muuten olisi väkivaltainen, niin saattaa tilanne olla toinen päihtyneenä. Itse hyväksyin väkivallan ja sen uhan sitä kyseenalaistamatta. Niinkuin moni muukin nainen, ajattelin sen vain kuuluvan maailmaan, jossa elän. Se oli vain yksi päihderiippuvaisen elämän varjopuolista. Ja kun väkivaltaa joutuu näkemään ja kokemaan jopa päivittäin, tulee siitä tavanomaista, jopa normaalia. Itse koin, että jokseenkin turruin väkivallan näkemiseen. Aluksi olin aivan shokissa näkemästäni, mutta lopulta en enää pelästynyt ihan pienestä

Naiset usein kärsivät päihdemaailmassa niin fyysisestä kuin henkisestä väkivallasta. Itse en ole aina ymmärtänyt, että myös minä olen joskus kokenut väkivaltaa entisissä parisuhteissani. Olen menneisyydessä jopa useamman kerran todennut, että en ole joutunut sietämään väkivaltaa, mutta se ei ollutkaan ihan totta. Vasta hiljattain aloin tarkemmin miettimään menneisyyttäni ja ymmärsin, mitä kaikkea olen käyttäessäni joutunut kestämään. Moni suhde piti sisällään henkistä väkivaltaa, kontrollointia ja mielipuolista manipulointia. Muistan kuinka entinen kumppanini löi minua, toinen raahasi minut hiuksista rappukäytävään ja kolmas oli kerran lattialla hajareisin päälläni kuristaen kurkkuani. Kaikki nämä taistelut halusin aina vain nopeasti unohtaa, mikä oli varmasti selviytymiskeino kestää maailmassa, jossa ei voinut liikaa tunteilla.

Naisten alistaminen ja hyväksikäyttö sekä kaikenlainen häirintä olivat valitettavan yleisiä päihteidenkäyttäjien keskuudessa. On myös aivan normaalia, että mies on se, jolla on pariskunnan rahat sekä päihteet ja tällä tavalla nainen on kaikin tavoin riippuvainen miehestä. Myös seksuaalinen väkivalta oli surullisen yleistä. Kerran olin matalan kynnyksen kahvilassa ja seisoin juttelemassa kaverini kanssa. Ohitseni käveli puolituttu mies, joka samalla puristi takamustani. Olin hämilläni, suutuin ja lausuin muutaman kirosanan, mutta hän vain hymyili ivallisesti ja totesi ”kuitenkin tykkäsit”.

Tuntuu, että hyvin harvoin ulkopuoliset ihmiset puuttuivat muiden asioihin. Katse käännetään ripeästi pois. Poissa silmistä, poissa mielestä tuntuu olevan monen suomalaisen suhtautumistapa nähdessään jotain epämukavaa. Ja vaikka olisin itsekin halunnut puuttua näkemääni, en aina uskaltanut. Sellaisissa tilanteissa sai olla varuillaan, sillä ikinä ei tiennyt mihin tilanne eskaloituu. Valitettavan usein naiset jättävät tekemättä rikosilmoituksen, vaikka se olisi aiheellista. Ja jos rikoksella on silminnäkijöitä, eikä kukaan sano sanaakaan, niin ei uhrikaan välttämättä ymmärrä vaatia oikeutta. Päihdemaailmassa uhri usein tuntee tekijän, mikä vaikeuttaa väkivallasta ilmoittamista entisestään. Piirit ovat pienet ja mentaliteetti usein on, että ei saa vasikoida, eli kertoa rikoksesta, eikä varsinkaan viranomaisille. 

Itsekään en ilmoittanut poliisille minulle teininä tapahtuneesta seksuaalisesta väkivallasta, koska pelkäsin jälkiseurauksia ja tiesin pelon olevan täysin aiheellista. Tunsin tehneeni itse jotain väärin ja syytin tapahtuneesta itseäni. Silloinen kaverini todisti tapahtuman, mutta ei sanonut mitään. Se sai minut vaikenemaan entisestään. Olin vihainen itselleni ja selitin, että näin kävi, koska minä olin niin sekaisin. Päihdeaddiktien keskuudessa huomasin myös, että naiset usein pyrkivät selittämään seksuaalista ja fyysistä väkivaltaa puolustaen tekijää, koska “hän oli niin sekaisin”. 

Uhri, joka on heikossa elämäntilanteessa, eristäytynyt perheestä ja yhteiskunnasta ja pelkää ettei häntä uskota, ei vaivatta löydä voimavaroja rikosilmoituksen täyttämiseen ja traumaattisen tapahtuman uudelleen läpikäymiseen. 

Naisille, jotka painivat päihdeongelmien ja usein myös mielenterveyden kanssa, tulisi tarjota apua, joka tavoittaa myös heikoimmassa asemassa olevat. Ja vaikka nainen apua haluaisi, niin hän ei sitä ehkä itse edes osaa vaatia. Ja vaikka osaisi, niin tuen ja avun saaminen ei aina ole itsestäänselvää.

Olen itse kuntoutumisen edetessä ymmärtänyt, kuinka tärkeä voimavara naisten vertaistuki on minulle ollut. Aiemmin luottamus oli vähissä. Päihteiden runtelema maailma saa naiset kääntymään toisiaan vastaan, näkemään toisensa vihollisina. Se maailma vääristää ja mustaa kaikki siinä eläjät, enkä itse ollut poikkeus. Olen oppinut uudelleen luottamaan naisiin ja saanut uusia, terveitä ystävyyssuhteita. Olen löytänyt elämääni naisia, joista saan voimaa. 

Kirjoittaja on opiskellut Laureassa kokemusasiantuntijaksi ja suorittanut siihen kuuluvan työharjoittelunsa Naisasasialiitto Unionissa.

Lisätietoja

Kategoria

Blogi

Avainsanat

Päivämäärä