Väkivaltainen läheltä piti -tilanne sai minut miettimään puheiden ja tekojen välisiä ristiriitaisia suhteita. Turvallisuuspuhe ei muutu turvallisuudeksi, mutta vihapuhe voi kannustaa myös tekoihin. Siksi jaan julkisesti ajatuksiani transfobian vaikutuksista yhteiskunnassa.

 

Lauantaiyö, 08.11.2025 

 

Tuntematon mies yritti lyödä minua nyrkillä kasvoihin ja potkaista sen jälkeen rintakehääni yökerho Kaikun tanssilattialla. Hetkeä aikaisemmin mies oli tullut ahdistelemaan minua baaritiskillä. Miehen avausrepliikki oli ”Hyi, mikä sä oikein olet”.

 

Olen transnainen ja se ei miellyttänyt miestä.

 

Väkivaltatilanne eskaloitui hetken kuluttua, kun mies tuli tanssilattialla huutamaan ystäväni kasvojen eteen. Ystävänikin on transnainen, enkä halunnut antaa miehelle mahdollisuutta jatkaa häirintää. Työnsin miehen kädellä pois ystäväni edestä. Tämän jälkeen mies ryhtyi lähestymään minua uhkaavasti. Hän kertoi haluavansa vain jutella, mutta yritti lyödä nyrkillä kasvoihini, kesken oman lauseensa. Lopuksi mies yritti vielä potkaista minua rintakehään. 

 

Lyönti vilahti niukasti ohi. Potkaisussa kenkä kävi rintalastalla ja horjahdin hieman taaksepäin. Selvisin tilanteesta kuitenkin ilman fyysisiä vammoja. Hyvä tuuri mahdollistaa tapahtuneesta kirjoittamisen: Jos jotain olisi sattunut, kynnys kirjoittaa tilanteesta voisi olla huomattavasti korkeampi. 

 

Tilanteen jälkeen minulle kerrottiin, että mies oli yrittänyt lyödä portsaria, jonka jälkeen hänet pistettiin käsirautoihin ja paikalle soitettiin poliisit. Ilmoitin portsareille, että haluan tehdä rikosilmoituksen. Ilmoitukseni sai portsareilta vaisun vastaanoton. 

 

Poliisien saapumisessa kesti lopulta niin pitkään, että päätimme ystäväni kanssa lähteä kotiin. Rikosilmoituksen ehtisi tehdä myöhemminkin. Kaksi miestä oli yrittänyt ”lähestyä” ystävääni vielä kiinnioton jälkeen, sillä aikaa kun minä olin narikassa selvittelemässä aiempaa välikohtausta ovihenkilökunnan kanssa.

 

Kiinniotettua miestä pidettiin ulko-oven vieressä ja lähtiessämme hän sai vielä mahdollisuuden lausua viimeiset sanat:

 

”Vitun pelle, jos mä joskus nään sut vielä kadulla…”

 

Siihen loppui noin tunnin pituinen vierailumme Helsingin yöelämään. 

 

Turvallisuudesta ja näennäisistä nollatoleransseista

 

Tapahtumaketjusta jäi ennen kaikkea hämmentynyt olo. Yökerhon henkilökunta vaikutti yhtä lailla hämmentyneeltä. Kukaan ei tuntunut oikein tietävän, miten tilanteeseen tulisi reagoida. Henkilökunta ei kysynyt minulta mitään. Portsareita tuntui lohduttavan ajatus siitä, että poliisit on soitettu paikalle. Jotain häpeän kaltaista leijaili huoneilmassa. Kaikki taisivat tietää, että nyt meni pahasti vihkoon.

 

Olin vuonna 2018 mukana Valomerkki -kampanjassa, jonka tarkoitus oli herätellä keskustelua yöelämässä tapahtuvasta häirinnästä ja syrjinnästä. Kampanja loi (ainakin joillekin) yrittäjille julkista painetta panostaa turvallisuuteen. Ehkä kiitos kuuluu Valomerkin sijaan MeToo -liikkeelle, mutta joidenkin vuosien ajan vaikutti siltä, että Helsingin yöelämästä todella tuli turvallisempi. Häirintä, rasismi ja muu syrjintä väheni, ainakin jonkun verran. Kävelläänkö nyt takaperin kohti 2010-luvun alkua?

 

En syytä yökerhoa tai sen henkilökuntaa tapahtuneesta. Ei kukaan voi antaa takeita kaupallisen tai julkisen tilan turvallisuudesta. Erilaisiin tilanteisiin voi kuitenkin varautua ja ennaltaehkäisykin on mahdollista. En itse lähestynyt henkilökuntaa sen jälkeen, kun mies oli tullut haukkumaan minua baaritiskillä. Jäädyin, ja yritin unohtaa vastenmielisen kohtaamisen. Välikohtaus tapahtui kuitenkin tyhjällä baaritiskillä ja minun on vaikea uskoa, ettei baarityöntekijä olisi nähnyt mitään. Mikä esti häntä toimimasta? Oliko hän saanut fsohjeita häirintätilanteisiin puuttumisesta?

 

Näin myös kuinka sama mies möyhäsi tyhjiä laseja blokkaavalle naistyöntekijälle, juuri ennen lyöntiyritystä. Ilmeisesti hänkään ei ilmoittanut miehestä työkavereilleen. 

 

Nykyään puhetta turvallisuudesta on niin paljon, että itse asia tuntuu kadonneen sanahelinään. Turvallisuuspuheen ja nettisivujen turvallisuustakuiden sijaan yökerhojen kaltaisilta toimijoilta toivoisi parempia turvallisuuskäytäntöjä. Sellaisista olisi tässäkin tapauksessa varmasti ollut hyötyä. Portsarin saapumisessakin kesti niin kauan, että mies ehti lähteä jo tanssilattialle etsimään uusia kohteita. Ystäväni näki, kuinka mies ehti lähestyä toista naista pahoinpitely-yrityksen ja kiinnioton välisenä aikana. Mitä jos mies olisi lyönyt häntä?

 

Ammattitaitoinen ovihenkilökunta osaa toki ennaltaehkäistä tilanteita käännyttämällä ihmisiä jo ovella. Liian päihtyneitä, aggressiivisesti käyttäytyviä, ja niin edelleen. Minua potkaisseen miehen kohdalla ei välttämättä olisi tarvittu selvännäkijän lahjoja.

 

Samat yrittäjät omistavat Kaikun lisäksi useita muita yökerhoja ja ravintoloita Helsingissä. Jos he tekevät ryhtiliikkeen, tilanne voi parantua merkittävästi ja samalla he voivat näyttää esimerkkiä muille yrittäjille. Ongelma koskee toki myös muita yökerhoja ja baareja.

 

Miksei transsukupuolisuudesta osata puhua?

 

Olen huomannut, että transsukupuolisuus on aihe, joka tuntuu hiertävän joitakin kotimaisia toimittajia.

 

Toimittaja ei voi julkisesti sanoa ”hyi, mikä sä oikein olet”, mutta aina ei olla niin kovin kaukana. Transsukupuolisuus vaikuttaa olevan Suomessa tällä hetkellä aihe, josta toimittajat eivät pysty puhumaan. 

 

Aihetta lähestytään usein niin sanotusti kautta rantain ja rannalle usein myös jäädään. Taustalla tuntuu olevan usein ajatus siitä, että keskustelu sukupuolesta on järkevää, tieteellistä ja totuudenmukaista vain silloin, kun sitä käydään peruskoulun biologian oppituntien raameissa. Ja niissä raameissa transsukupuolisten olemassaololle ei ole mitään paikkaa. 

 

Jotkut ovat ylpeitä ennakkoluuloistaan, koska ajattelevat niiden edustavan tervettä järkeä hulluksi tulleessa maailmassa.

 

Kysymykseni: Mistä lähtien kaikki ajattelua vaativa on muuttunut järjettömäksi? 

 

Marraskuun alussa Ylen Kulttuuriykkösessä oli toimittaja Pauliina Grymin haastateltavana sosiologi Linda Hart. Hart kirjoitti alkuvuodesta Helsingin Sanomiin polemiikkia aiheuttaneen esseen sukupuolesta. Grym on puolestaan puhunut toimittajan työssään muun muassa siitä paradoksista, ettei biologisesta sukupuolesta saa enää puhua.

 

Grym luki ohjelmassa otteen Hartin sukupuolta käsittelevästä esseestä, joka on julkaistu ”Liberalismin puolustus – Esseitä suomalaisesta arvopohjasta” -kirjassa:

 

”– –suuremmalle yleisölle voi olla yllättävää, että sateenkaari- ja naisjärjestöissä, sekä sosiaalisen median joissain taskuissa voi olla tabu todeta, että sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti ovat kaksi eri asiaa.”

 

Keskustelu jatkui sen jälkeen näin:

 

PAULIINA GRYM: ”Niin minkä takia nyt sit tavallisen kaduntallaajan pitäisi välittää siitä, mitä jossain taskuissa sitten siellä riidellään tai mätkitään toisiaan?” 

 

LINDA HART: ”No, toivottavasti vaan riidellään, mut sanoilla”

 

PAULIINA GRYM: ”Sanoilla mätkitään joo”

 

LINDA HART: ”Niin, kyllä”

 

Mikä lipsahdus! Täältä siis sellaiset terveiset, että nyrkeilläkin mätkitään, ihan tavallista transsukupuolista kaduntallaajaa. 

 

Transsukupuolisiin kohdistuva väkivalta, häirintä ja syrjintä on oikea ongelma, toisin kuin esimerkiksi Facebookin kommenttikentissä käydyt juupas-eipäs väittelyt sukupuoleen liittyvistä käsitteistä. Toisinaan mietityttää, onko toimittajilla vaikeuksia erottaa yhteiskunnallisia ongelmia sosiaalisessa mediassa käydyistä väittelyistä. Se on huolestuttavaa. 

 

Väitteeni: Epämääräinen puhe identiteeteistä vie keskustelun jatkuvasti omituisille harhapoluille.

 

Yhteen ihmisryhmään kohdistuvalla vähättelevällä puhetavalla on usein konkreettisia vaikutuksia. Tästä luulisi lähes kaikkien olevan samaa mieltä. Jostain syystä transsukupuolisuuden kohdalla tuntuu olevan usein sokea piste. Se ei voi olla tavoite, että julkisessa keskustelussa kuuluu tasapuolisesti vihamieliset tai vähättelevät äänet. Ei transvihan, rasismin tai minkään muunkaan syrjinnän suhteen. 

 

Julkiseksi keskusteluksi ei myöskään riitä se, että Suomeen maahantuodaan Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista tuttuja kiusaamisstrategioita. Viime aikojen hittejä on ollut mm. transnaisten kutsuminen biologisiksi miehiksi sillä verukkeella, että keskustelun keskiöön nostetaan väkisin naisten kilpaurheilu. Tätäkin kuultiin edellä mainitussa radio-ohjelmassa. Mitä järkeä tässä on? 

 

Vihan aiheuttama väkivalta ei kohdistu uudissanoihin, vaan ihmisiin.

 

Suomi on pieni maa ja pieni kielialue, niinpä yksittäistenkin toimittajien ja kirjoittajien asenteilla voi olla suuri vaikutus. Toistaiseksi transsukupuolisuuteen liittyvä vouhotus ei ole ottanut täällä tuulta alleen, ei samalla tavalla kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Epäilen, että syy saattaa olla kulttuurinen: Sukupuoleen liittyvä kyttääminen ja hysteria istuu tänne huonosti.

 

Se tulisi kuitenkin ymmärtää, että jos kyttääminen kiihtyy, siitä kärsivät kaikki millään tavalla normeista poikkeavat. Kyttäämisen looginen lopputulos on, että ”liian harteikas”, rintansa poistanut, tai lyhythiuksinen nainen voi kohdata häirintää naisten pukuhuoneessa. Transvihaa ja naisvihaa ei voi kytkeä irti toisistaan. Yhden mukana tulee aina myös toinen.

 

Toiveeni: Sanotaan yhdessä tälle ei kiitos.

 

Rikosilmoitus

 

Pasilan poliisiaseman odotusaula on varmaankin ihan kelvollinen kurkistusikkuna nykyisen hallituksen joihinkin saavutuksiin. Kurjistaminen tuottaa kurjuutta.

 

Selitän lauantai-illan tapahtumien kulun poliisivirkailijalle. Haluan kertomukseeni kirjattavan suorasanaisesti, että väkivaltaan liittyi transviha. Kerron, että sen vuoksi ylipäätään vaivauduin asemalle tekemään rikosilmoitusta. Poliisivirkailija vahvistaa lopuksi, että mahdollinen rikos luokitellaan alustavasti viharikokseksi. Epäillyiksi rikoksiksi kirjataan lievä pahoinpitely ja laiton uhkaus. Jos juttu etenee oikeuskäsittelyyn ja motiiviksi todetaan viha ihmisryhmää kohtaan, se todennäköisesti koventaa mahdollista tuomiota.

 

Yle uutisoi marraskuussa Poliisiammattikorkeakoulun raportista, jonka mukaan epäiltyjen viharikosten määrä on tällä hetkellä Suomessa korkeampi kuin koskaan aikaisemmin. Suurimpaan osaan liittyy rasistinen motiivi. Voi kysyä, onko syytä olla yllättynyt, kun rasistinen käytös hyväksytään jopa kansanedustajille.

 

Kun poistun asiointikopista odotusaulaan, ohitan miehen joka kävelee ympäriinsä levottomasti, harjaten kämmenillään omia kasvojaan. Ohittaessani hänet, hän pysähtyy ja jää tuijottamaan minua. Asiointikopin kaksi virkailijaa jähmettyvät tarkkailemaan uhkaavaksi muuttunutta tilannetta. 

 

Mitä tuo mies oikeastaan tuntee, ja miksi? Se on kiireellinen kysymys johon vastausta ei tarjoa terve järki. Eikä vastausta taida löytyä myöskään sukupuoli-identiteetin tai identiteettipolitiikan kaltaisten hokemien luota.

 

Alsa Ojala

 

Kirjoittaja on Helsingissä asuva taiteilija